Iatro katseli ränsistynyttä puutaloa pitäen sylissään taaperoikäistä tytärtään Japanoa. Syrjäisen sivutien varrella kaukana asutuksesta sijaitseva talo oli totisesti kunnostuksen tarpeessa, ja sen autiota pihaa koristi ainoastaan pystyyn kuollut puu. Iatron mielestä paikka oli kuitenkin täydellinen, tänne hän perustaisi kodin itselleen ja tyttärelleen. Viimeiset kuukaudet olivat olleet rankkoja Iatrolle. Hän oli heittänyt pihalle kelvottoman miehensä Ianin, muuttanut pois sukutalosta, ja jättänyt suurimman osan suvun miljoonaomaisuudesta kaksoissisarensa Ion haltuun. Nyt, ilman suvun miljoonaomaisuutta, ja ensimmäistä kertaa erossa sisarestaan, Iatro oli valmis aloittamaan uuden vaiheen elämässään.

Aikaa ja vaivaa säästämättä Iatro kunnosti uutta kotiaan. Talon autio pihakin heräsi eloon puutarhan ja pikku-Japanoa varten rakennetun leikkipaikan ansiosta.


Iatrolle oli tärkeää olla mahdollisimman omavarainen. Puutarhanhoidon ohella hän opetteli kalastamaan, ja näin perheen ruokapöydässä oli aina tarjolla tuoretta kotiruokaa, joka voitti kaupan valmisruoat mennen tullen. Lammella ja puutarhassa puuhaillesssaan Iatro tunsi itsensä olonsa turvalliseksi ja onnelliseksi, Tällaista mielenrauhaa hän ei ollut tuntenut sitten lapsuusvuosiensa.


Myös pieni Japano nautti leikeistään auringonpaisteisella pihalla äidin puuhatessa viereisessä kasvihuoneessa.


Kokeilunhaluiselle pikkutytölle riittikin paljon mukavaa puuhaa. Lämpiminä kesäpäivinä pihalle kannettiin vanha amme, jotta Japano pääsisi "uimaan".


Ja joskus illan hämärässä pikku-Japano ryömi pihalle yöpuvussaan ja yritti pyydystää käteensä ilmassa lenteleviä tulikärpäsiä. Iatro katseli hymyillen tytärtään ovenraosta, Japano näytti niin suloiselta ja onnelliselta.


Iltaisin tyttären ollessa jo nukkumassa, Iatro opetteli ompelemaan. Toive omien vaatteiden tekemisestä itse kuitenkin kariutui, sillä Iatro ei saanut edes yksinkertaista patalappua onnistumaan.


Vuodet kuluivat ja Japano tuli kouluikään. Suloinen ja hauskanpitoa rakastava tyttö oli aina valmis uusiin seikkailuihin.


Japanolla oli kuitenkin synkempikin puoli. Hän oli täynnä vihaa (kiitos ilkeysgeenin). Hän vihasi isäänsä, tämän tyttöystävää, lastenhoitajaa, ja mikä huolestuttavinta myös itseään.


Eräänä päivänä ikävä uutinen kohtasi Japanon ja Iatron. Oy BugittavatTontit Ab -rakennusyhtiö pakkolunastaisi heidän tonttinsa uuden ostosparatiisin tieltä. Perheen olisi muutettava. Raivoissaan Japano ryntäsi omaan huoneeseensa ja alkoi paiskoa lelujaan. "Minähän en muuta täältä ikinä!", hän raivosi, "Minä vihaan sitä ostoskeskusta, minä vihaan, vihaan, VIHAAN..." Itkuaan nieleskellen Iatro katseli tyttärensä raivoamista. Hän ei halunnut muuttaa sen enempää kuin tyttärensäkään, tämä ei ollut mikä hyvänsä talo vaan heidän kotinsa.


Vaikka Iatro oli teki kaikkensa säilyttääkseen perheen kodin, se ei onnistunut. Pian Iatro ja Japano seisoivat muuttolaatikoiden keskellä pienessä omakotitalossa rauhallisella esikaupunkialueella.


Perheen uusi asumus oli tylsän tavallinen yksikerroksinen omakotitalo, samanlainen kuin kadun kaikki muutkin talot.


Japano vihasi perheen uutta taloa, ja päätti ettei ikinä kutsuisi sitä kodiksi. Täällä ei ollut kunnollista puutarhaa, ei lampea jossa kalastaa, eikä edes tulikärpäsiä.


Iatro arvosti kunnon koulutusta, ja päätti ilmoittaa tyttärensä yksityiskouluun heti muuton jälkeen. Koulun rehtori kutsuttiin päivälliselle ja tutustumaan perheen taloon. Japano, joka tuntui nykyisin vihaavan suunnilleen kaikkea, näytti hapanta naamaa koko virailun ajan.


Japanon kiukuttelusta huolimatta perhe onnistui tekemään rehtoriin vaikutuksen, ja tyttö pääsi yksityiskoulun oppilaaksi.


Japanon koulumenestys oli kiitettävää, mutta ikätoveriensa kanssa hän ei tullut ollenkaan toimeen. Jos joku naapuruston lapsista sattui tulemaan kerran Japanon luo leikkimään, piti tyttö ilkeilyllään huolen siitä ettei tämä tullut toiste.


Iatro teki parhaansa saadakseen tyttärensä jälleen nauttimaan elämästä. Hän vietti mahdollisimman paljon aikaa Japanon kanssa. Heidän peuhatessaan Iatro saattoi jälleen nähdä tyttäressään sen hauskanpitoa rakastavan ja uteliaan pikkutytön, jota hän ei ollut nähnyt aikoihin.


Vuosien vieriessä Japanosta kasvoi kaunis nuori nainen, tietotavoitteinen kuten äitinsäkin. Talokin tuntui hänestä nykyisin ihan mukavalta, vaikkei se ollutkaan lapsuudenkodin veroinen, Koti isolla K:lla.



Helposti ärsyyntyvän teini-ikäisen ja hänen äitinsä välille syntyi helposti riitoja, niin pienistä kuin suuremmistakin asioista.


Iatro ei ymmärtänyt tyttärensä palavaa ihastusta itseään vanhempaan Jasoniin, joka oli paikallinen huonotapainen öykkäri, tosin komea sellainen. Mutta toisaalta eihän Iatro itsekään ollut onnistunut kovin hyvin miessuhteissaan.


Ja vaikka Iatro olikin iloinen siitä että Japanolla oli viimeinkin ystäviä, olivät tytön ystävät hänen mielestään todella omituista porukkaa, jotka pitivät erikoisia vaatteita, maalasivat kasvonsa vihreiksi, ja käyttivät niin paljon kimalletta että siitä oli saada migreenin. Täysin tieteellisen maailmankatsomuksen omaava Iatro ei uskonut, että Japanon ystävä Erin oli paha noita niin kuin sanottiin, hänen mielestään tämä oli pikemminkin vähän tärähtänyt.


Silloin kun ei ollut huonolla tuulella, Japano osoittautui varsin tunnolliseksi ja avuliaaksi nuoreksi, joka hoiti mielellään oman osuutensa kotitöistä. Erityisesti Japano piti ruoanlaitosta, ja usein Iatroa odottikin lämmin ruoka hänen palatessaan iltavuorosta kotiin.


Io oli tavallinen vieras perheen illallispöydässä. Kaksosten suhde oli edelleen läheinen, vaikka eivät enää asuneetkaan yhdessä. Io oli aina valmis kuuntelemaan ja tukemaan, jos yksinhuoltajan arki rasitti Iatroa. Iatro puolestaan oli myös aina lapsettomuusongelman kanssa kamppailevan sisarensa tukena.


Toistuvista riidoista huolimatta äiti ja tytär olivat hyvin läheisiä, ja nauttivat yleensä toistensa seurasta. Toisinaan mikään ei piristänyt ja poistanut stressiä yhtä hyvin kuin vanha kunnon tyynysota.


Lopulta koitti Japanon yliopistoon lähdön aika. Iatroa hieman huolestutti päästää tyttärensä muuttamaan ensimmäistä kertaa omilleen, sillä vaikka Japano osasikin halutessaan olla järkevä ja vastuuntuntoinen, hänellä oli myös äkkipikainen ja arvaamaton puolensa. Iatro halasi tytärtään pitkään, taksin jo odottaessa tätä pihalla. Hän tiesi ettei Japano enää koskaan palaisi tähän taloon asumaan.


Niin Iatro jäi yksin tyhjään taloonsa seuranaan ainoastaan muurahaisfarmi. Minne Japano ikinä elämässään päätyisi tai mitä hän ikinä tekisikään, Iatro toivoi vain että tytär olisi onnellinen.